Sanna Väätänen

Esittelen täällä taidettani, animaatioita, maalauksia, sarjakuvia, videoita. Kirjoitan myös ohjeita hauskojen taideprojektien tekoon.

Kalindovin kuolemat

Joskus joku tyyppi vaan ärsyttää. Kalindov on sellainen. Hän seisoo varpaillaan ja tuijottaa. Se on todella epämiellyttävää. Jos siirryt, hän seuraa sinua ja jatkaa tuijottamista. Sellainen on Kalindov.

Tein hänestä kaksi zineä (pienlehteä), joiden tekeminen oli vapauttava kokemus. Kalindoviin liittyy minulla monta asiaa, joiden takia oli tarpeen päästä purkamaan patoutumia.

Tässä tulokset:

Zinet: Kalindovin kuolemat ja Tuijottaja pimeässä.

Kalindovin kuolemat -zinen ensimmäinen aukeama. Erilaisia kuolemia on yhteensä kuusi.

Tuijottaja pimeässä -zinen ensimmäinen aukeama.

Zinet on tehty taittelemalla yhdestä A4-arkista. Tämä on hauska ja kätevä tapa tehdä nopeita zinejä tai pienlehtiä. Niitä on myös helppo kopioida, koska kaikki kuvat tulevat yhdelle puolelle paperia. Taittelun ansiosta sivut menevät vihkon muotoon. Tein zinen kokoamisesta toisen postauksen.

Aikaa näiden tekemiseen meni arviolta korkeintaan 15 minuuttia per lehti. Mitään hienoa en tavoitellut, vaan nopeaa ja vapaata lopputulosta.

Teimme spontaanisti kolmen hengen voimin näitä Kalindov-kuvia. Tässä myös toisen innokkaan, mutta anonyymina pysyttelevän, osallistujan tuotoksia:







PS. Kalindov on Daniil Harmsin samannimisessä tarinassa esiintyvä hahmo. Tässä alkuperäinen tarina:

Kalindov seisoi varpaillaan

Kalindov seisoi varpaillaan ja tuijotti kasvojani. Se oli hyvin epämiellyttävää. Käänsin hänelle selkäni, mutta Kalindov kiersi juosten eteeni ja alkoi taas tuijottaa. Yritin suojautua häneltä sanomalehdellä, mutta Kalindov oli ovelampi kuin minä: hän sytytti sanomalehteni palamaan, ja kun se leimahti liekkeihin niin että paiskasin sen lattialle, hän jatkoi heti tuijottamista. Aloin hitaasti perääntyä ja livahdin kaapin taakse piiloon: sain vihdoinkin tilaisuuden levähtää Kalindovin julkeilta katseilta. Mutta lepohetkeni ei kestänyt kauan. Kalindov oli ryöminyt nelinkontin kaapin eteen ja tuijotti minua nyt alakautta. Kärsivällisyyteni loppui siihen: painoin silmäni kiinni ja potkaisin Kalindovia saappaalla kasvoihin.

Kun avasin silmäni, Kalindov seisoi edessäni naama veressä ja huulet riekaleina ja tuijotti edelleen kasvojani.


PS2. Mietin kerran tarinan merkitystä. Sehän on aika kummallinen katkelma, eikä siinä välttämättä ensin tunnu olevan päätä eikä häntää. Kalindov tosiaan tuntuu lähinnä ärsyttävältä hahmolta, josta ei pääse eroon vaikka miten haluaisi. Ja siinäpä se juju onkin.

Jos en halua nähdä jotain epämiellyttävää asiaa elämässäni, niin tiedän kyllä mieleni perukoilla, että asia on siellä ja että se pitäisi jotenkin käsitellä. Pystyn kuitenkin toistuvasti työntämään sen mielessäni sivuun tai jopa lähes väkivalloin karkottamaan asian pois, vaikka se olisi noussut ihan konkreettisesti esille tai sen välttelyn jatkaminen hankaloittaisi elämääni käytännössä tai ainakin aiheuttamalla sisäistä painolastia syyllisyyden tai muun ikävän tunteen muodossa.

Eikö maailma tosiaan toimi aikalailla niin kuin Kalindov, tuomalla käsittelemättömät asiat eteemme niin kauan, että lopulta taivumme ja päätämme tarttua toimeen?

Ei kommentteja

Lähetä kommentti